Nyt päästin tämänkin jutun ytimeen. Jeih! Eli siis, eleltiin (muistaakseni) marraskuun loppua kun kummitätini pisti minulle sähköpostia ja kysyi kiinnostaisiko minua lähteä katsomaan hänen kanssaan Dance of the Vampires musikaalia Seinäjoelle (http://www.seinajoenkaupunginteatteri.fi/dance_of_the_vampires) joululomalla. Minulle ei kuitenkaan silloin käynyt, joten siirsimme homman helmikuulle. Minua hieman kauhistutti ajatus; come on, Seinäjoki?! Ja olin ehkä kerran elämässäni törmännyt tähän musikaaliin, mutta silloin koko homma ei kiinnostanut pätkääkään, joten pelkäsin että ei nytkään kiinnostaisi. Katselin musikaalin traileria Youtubesta yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Raili Raitala oli minulle jo valmiiksi tuttu Wickedistä, mutta muiden näyttelijöiden nimet eivät sanoneet mitään. Kaiken lisäksi trailerissa vilahteli kuvaa Railista kylpyammeessa, ja minä aloin paniikissa miettimään että ”Luoja, ei kai tää oo mikään nudisti näytelmä?!”. 
Pian sitten koitti lopulta se päivä kun minun piti nousta Seinäjoelle menevään junaan. Olimme sopineet Mari-kummin kanssa näkevämme perillä. Istuin junassa ihan paniikissa. Mitä jos en tykkäisi näytöksestä? Entä jos se olisi ihan kamala? Olin googlannut musikaalin aamulla ennen lähtöä, mutta wikipediassa olleesta juoniselityksestä ei kauheasti ollut apua. Facebookissakin oli ollut jonkinsortin fanisivu, mutta en kuitenkaan kauheasti tietoa viitsinyt etsiä, että yllätyksiäkin olisi.
Kun juna sitten Seinäjoelle saapui, paikka näytti erittäin kivalta. Lunta oli hieman maassa ja ilma oli hiukan vilpoinen. Mari ja minä saavuimme Omenahotellille. Me molemmat hiukan siistiydyimme ja minä vaihdoin teatteriin sopivaa paitaa. Laitoin myös kaulaani zombie-kaulakorun, mikä näin jälkikäteen ajateltuna oli tyhmää, koska kyseessä oli VAMPYYRI musikaali… Menimme sitten Marin kanssa syömään Huviretki ravintolaan. Minä söin pizzaa ja Mari jotain… tulista? 😀 En muista aterian nimeä. Ja lopulta sitten löysimme tiemme pimeässä talvi illassa teatterille. 
Ja wow! Dance of the Vampires oli loistava! Parempi kuin olin odottanut. Alkusoinnuista tuli heti ihokarvat pystyyn ja minä olin muiden Dance-fanien tavoin heti kiljumassa biisien lopussa. Väli-ajalla oli aivan hiljaa… Mari kyseli olinko tähän mennessä tykännyt. Olin ihan sanaton. Nyökytin vain innostuneena päätäni ja sopersin jotain että olin rakastunut. Tiedän, outoa. Mutta olisitte tekin reagoineet tuolla tavalla jos tämän shown olisitte nähneet! Tai jonkin muun uuden ihanan asian. Homman kruunasi vielä se että Mari kertoi minulle olevansa vanhoja tuttuja Alfredia näyttelevän Ville Salosen kanssa, jota me pääsisimme moikkaamaan bäkkärille. Siinä tilanteessa oikeasti meinaa melkein pyörtyä. Saavuimme sitten Marin kanssa ala-aulaan, jossa myytiin Dance-fani kamaa, ja minä kiinnitin katseeni heti Dance of the Vampires fani T-paitaan, jonka takapuolella luki ”TÄYSVERINEN MUSIKAALI”. Ihana! ajattelin heti ja takerruin siihen. Mari hetken aikaa empi, mutta osti lopulta paidan minulle. Kiljuin riemusta. Pian sitten kuulutettiin että näytös jatkuisi.
Ja ei vitsi, Jyri Lahtisen ( Kreivi von Krolock) ja Raili Raitalan (Sarah) ”Kun kaikki pimenee”, toiselta nimeltään Total Eclipse of the Heart, oli aivan loistava. Biisi oli minulle jo ennestään tuttu, ja se vain sopi niin täydellisesti tähän musikaaliin. Oli tietenkin pakko nousta seisoen taputtamaan.
Totale Finsternis // Total Eclipse of the Heart (Jyri Lahtinen ja Raili Raitala)
Sitten lavalle ilmestyi jättimäinen sänky, jossa Esa Ahonen (Professori Abronsius) kuorsasi kovaan ääneen ja Ville Salonen kiemurteli unissaan. Repesin. ”Carpe Noctem” niminen kappale alkoi. Ja tämän kappaleen aikana pyöri päässä vain ajatus ”ei helkkari, tää on hyvä”. Ihokarvat suorastaan tanssivat ja kun kappale loppui, teki mieli melkein huutaa ”uudestaan!”.
Carpe Noctem sai minut rakastumaan yön lapsiin.
Seuraavan kerran sai nauraa ja huudahdella oikein kunnolla kun Alfred ja professori löysivät tiensä linnan kryptaan, jossa Kreivi ja tämän homo poika Herbert nukkuivat. Jouko Enkelnotkon Herbert… ah, niin ihana <3 . Yksi täydellisyys. Seuraava naurettava kohta löytyi sitten kun Alfred päätyi Herbertin kanssa samaan huoneeseen… Voi Luoja, pelkkä ajatteleminenkin naurattaa. En kauheasti tahdo spoilata, jos joku teistä joku kaunis päivä lähtee katsomaan tätä tyyliin Saksaan, tai jos tämä musikaali palaa takaisin Suomeen (itken verta ilosta jos palaa! ja parasta olisikin!), mutta lyhyesti ja ytimekkäästi; Herbert yritti siis iskeä Alfredia. Best point ever.
Tämä kuva oli pitkään minun kännykkäni taustakuva 😀 läppäriltä löytyy edelleen
Lopulta sitten professori ja Alfred pääsivät hautausmaalle, jossa monta vuotta maanneet vampyyrit astuivat esiin haudoista, ja lähtivät murisemaan yleisöön. Kadun edelleenkin sitä etten ollut hankkinut reunapaikkoja kun seuraavan kerran menin katsomaan tätä. Kaikkea sitä menettääkään… Ja Jyri Lahtisen soolo, ”Sammumaton polte”. Wow, vain wow. That’s it. Vain Wow. Kiitos. Iso kiitos.
Ja kun loppu alkoi lähestyä…
”We drink your blood,
and then we eat your soul.
Nothing’s gonna stop us.
Let the gad times roll.”
"Nyt on aika pois astua yöstä. Mikään meitä ei saa pysähtymään."
Loppukumarrukset. Fanit nousevat seisomaan katsomossa. Minäkin teen niin. Heilutan nyrkkiäni ja kiljun täysillä. Valot syttyvät katsomoon ja verho laskeutuu. Mari sanoo että meidän pitää mennä alas, josta Ville noutaa meidät. Nappaan penkillä olevat tavarat ja lähdemme kiitämään ala-aulaa kohti. Tungosta on paljon. Näen raolla olevan henkilökunnan oven aulassa, ja juuri äsken lavalle ollut tuttu naama kurkistaa sieltä. Mari ja Ville halaavat, Mari esittelee minut. Asiallinen kättely. ”Ville on paljon pitempi mitä mää aattelin”, pohdin ja katseeni kiinnitty Villen kaulassa olevaan ”puremajälkeen”. Cool. Ville selittää että aikaa on vähän ja hän voi vain nopeasti tehdä meille bäkkäri kierroksen kulisseihin.
”Tuolla soittaa bändi, tossa on meiän portaat, tuossa on mun sänky…”
”Aa, joo. Se oli yks mun lemppari kohdista…”
”Tässä me taas pidetään meiän vaatteita.”
”Okei… ei vitsi, vähän siistii! Tää takki on mahtava!”
”Nää teatteritilat on vähän erilaisemmat ku Kulississa, vai mitä?”
”Todellakin…”
”Missäs on Kulissi?”
”Se on yks teatteri jossa mää näyttelen… oon ollu siellä 8-vuotiaasta asti.”
”Tykkäät siis näytellä?”
”Joo, ja käsikirjottaa…”
Ville häipyy vaihtamaan vaatteita, me jäädään venailemaan. Minä kaivan esille kynän ja käsiohjelman. Nimmarin metsästysaika. Okei, tuo kuulosti hieman pelottavalta… Anne Vihelä, kaunotar. Heikki Vainiopää, aivan sairaan mahtava tyyppi. Jouko… huhhuh, tosi vaikee tunnistaa jos ei oo meikkejä 😀 . Ville tulee takasin paikanpäälle. Saan siltäkin nimmarin. Mari ja Ville alkaa juttelemaan, Raili tulee.
”Säähän näyttelit Wickedissä, vai mitä?”
”Joo…?”
”Mää oon fani. Kävin kattomassa viidesti.”
”Niinkö? Vähän kivaa.”
Ja viimeisinpänä, mutta ei vähäisempänä: upean kreivin, eli Jyrin nimmari. Jeih!
Back to Omenahotelli… Ensimmäinen asia minkä teen; puen Dance-paidan päälle, hyppään sängylle selailemaan innoissani käsiohjelmaa. Mari avaa telkkarin ja menee suihkuun. En meinaa saada nukuttua. Kaikki ne värit ja ihanuudet välkkyvät mielessäni.
Aamulla lähdemme melkein heti ajelemaan Marin autolla takaisin J-kylään. Kuuntelemme radiosta uutisia… Whitney Houston on kuollut. ”I will always love you”-kappaletta soitetaan. Pysähdymme ABC:lle syömään ”aamupalaa”. Minun aamupalaani kuuluu kana ja ranskalaisia. Nami. Loppumatkan selailen edelleen innoissani käsiohjelmaa. Kotona otan esille mp3:sen, avaan koneen ja ryhdyn latamaan Dance of the Vampiresin alkuperäistä soundtrackia. Tanz der Vampire… 😉 
Merkinnät RSS-syötteenä