Luokittelematon

Toiseksi viimeinen tanssi vampyyreiden

27.07.2012, zofia

Harmikseni oli kohdattava ensimmäisen Tanssi kokemuksen jälkeen karu totuus; kaikkiin viimeisiin näytöksiin liput oltiin loppuunmyyty. Piti siis vain tyytyä tähän yhteen kertaan… so sad. Pidin monta päivää päälläni Dance-paitaa ja esittelin kaikille vieraille käsiohjelmaa innoissani. Yhtenä päivänä olin luikahtanut omista teatteriharjoituksista pois. Ikävä kyllä bussia ei tullut, joten päätin lähteä kävelemään. En tietenkään kotiin asti, koska matkahan olisi silloin kestänyt ikuisuuden. Vain sen verran että vastaan tulisi seuraava bussipysäkki. En ollut ottanut mukaan talvitakkia, koska päivällä oli ollut niin lämmin ja aurinkokin oli jo hieman paistanut. Epäonnekseni ulkona oli jäätävä ilma. Puristin hupparia ympärilleni ja yritin lämmittää jäätyneitä käsiäni. Vapisin ja hampaat kalisivat. Kauhukseni huomasin että kännykkäni akku oli lopussa, eikä minulla ollut yhtään ideaa siitä että missä helkkarissa minä olin. Yritin soittaa äidille, mutta hän ei vastannut puhelimeen. Soitin isälleni, hän sanoi että ei ollut aikaa hakea minua, ja olisi muutenkin vaikeaa noutaa, jos en edes itsekään tiennyt missä olin. Soitin isäpuoleni äidille, joka oli meillä lapsenvahtina. Hän lupasi pistää poikakaverinsa (sanotaanko tuossa iässä enää poikakaveri?) hakemaan minua. Pyysin pitämään kiirettä, koska olin kuolemaisillani tien ojaan ja akku oli lopussa. Siinä minä maassa makoilin, kädet aivan jäässä. Vilkaisin kelloa. Teatteri harkat olivat loppuneet jo kymmenen minuuttia sitten. Miksi ihmeessä olin edes lähtenyt?! Joskus en vain tajua itseäni…  Lopulta kuitenkin kyytini saapui. Thank God… Astuin auton sisään ja katsoin itseäni auton peilistä. Olin aivan valkoinen, ja huulet sinertivät. Kauanko minä olin maannut tuossa? Teki kipeää kun veri alkoi taas kiertämään sormissa. Tahdoin itkeä, minkä lopulta sitten teinkin.

Kotona paiskoin tavaroita ja pidin pystyssä kovan luokan teini-angstia. Ketutti aivan älyttömästi. Isäpuoleni tullessa kotiin, hän kysyi minulta että enkös minä ollut tahtonut mennä katsomaan Dance of the Vampiresia uudelleen. Vastasin että joo. Sitten Jari (isäpuoleni nimi) kertoi että toiseksi viimeiseen näytökseen oli vapautunut lippuja, mutta hän ei valitettavasti ollut tarpeeksi nopea saadakseen niitä. Tämäkin vielä, ajattelin. Päivä oli kirjaimellisesti pilalla. ”Mutta ehkä sinä ne liput saat, jos päivität facebookiin miten mahtava isäpuoli sulla on…” Jari lisäsi. Ilmeeni muuttui välittömästi. ”Niin siis mitä? Saitko ne liput?!”   ”Ehkä…”   ”KIITOS!!KIITOSKIITOSKIITOSKIITOS!!”

23.maaliskuuta perjantaina menin Jarin ja parin teatteriharrastuskaverin kanssa J-kylän kaupunginteatterille katsomaan improiltaa. Oli hauska kokemus, ja menen kyllä uudelleenkin! Pidin sinä iltana ylläni Kulissin ”Matka maailman ympäri 80 päivässä”-näytelmän hupparia, ja kaupunginteatterin aula-isäntä, joka näytteli mm. My Fair Ladyssa ja Viulunsoittaja katolla musikaaleissa, tuli juttelemaan hupparista minulle.

”Kauankos se teidän näytelmä oikein kesti?”

”Vähän yli tunnin…”

”Eikös sen pitäisi olla silloin ”maailman ympäri 80 minuutissa”? aula-isäntä naurahti. Herttainen ja mahtava tyyppi.

Istuimme melkein edessä, mikä oli mahtavaa… mutta nyt menemme aivan toiseen asiaan. Seuraavana aamuna (24.päivä) hyppäsin taas Seinäjoelle menevään junaan. Jännitti aivan älyttömästi. Olin oikeasti jo ehtinyt luulemaan etten koskaan enää näe tätä upeaa produktiota. Olin sopinut tapaavani Wicked fanlubista minulle tutun kaverin Pietan, ja tämän ystävän Siirin. Olin käynyt ostamssa vampyyrihampaat Aprillipilapuodista, ja minua hieman hermostutti mitä niistäkin tulisi. Juoksin paniikissa teatterille, näytökseen oli enää 20 min. Kaivoin lipun ja vampyyrihampaat esille. Olin tuonut mukana myös ruusuja, Railille, Villelle ja Joukolle. Pieta ja Siiri olivat aulassa jo venaamassa minua. Pyysin Pietalta apua hampaiden kanssa, ja menimme naistenvessaan. Ikäväkseni jouduimme toteamaan että hampaat olivat liian isot, enkä saanut niitä millään pysymään kiinni. Heitin siis ne menemään. Huokaus…

Siinä sitä sitten oltiin; keskusteltiin muiden Tanz-fanien kanssa ja ihasteltiin aulaan pistettyjä fanitöitä. Huomasin että näytille oltiin myös laitettu kuva, jonka siskoni oli piirtänyt minusta, ja minä olin jakanut sen Facebookissa muille faneille.

Nappasin tietenkin kuvan siitä ja laitoin siskolleni viestiä. Oli mahtavaa nähdä miten paljon porukka oli tehnyt vaivaa omiin fanipukuihinsa. Monilla oli vampyyrihampaat, piilolinssit, korsetteja, paljon mustaa, tekoverta… Aivan mahtavaa! Siirryimme Siirin ja Pietan kanssa ylä-kertaan. Pieta oli katsomassa Tanzea ensimmäistä kertaa, Siirillä oli jo… en muista kyllä yhtään kuinka mones kerta. Huhhuh. ”She’s probably only one in this room who’s watching this first time”, Siiri totesi Pietasta muille faneille.

Siirrymme katsomoon. Viereeni istuu yksi ulkomaalainen fani. Hänellä on Tanz der Vampire taustakuva kännykässä. Moikkaame toisiamme. Valot sammuvat. Nyt se alkaa…

Fanit taputtavat innoissaan. Muutama nousee seisomaan. Minä en ihan vielä…vasta lopussa. Ensimmäinen näytös on päättynyt. Wow. Vaikka tämä on vasta toiseksi viimeinen näytös, tuntuu siltä että tämä olisi jo viimeinen. No, viimeinen se on jo minulle. Siirrymme Siirin ja Pietan kanssa aulaan. Juttelemme. Toteamme että tämä on varmaan yksi harvoista musikaaleista, jossa toinen näytös on parempi kuin ensimmäinen. Vatsani murisee, söin viimeksi aamulla. Siiri tarjoaa minulle patukkaa, jonka otan vastaan. Ja btw: patukan paperi on minulla vieläkin tallella laukun pohjalla. Menemme ala-aulaan katsomaan vielä myynnissä olevia fanikamoja. Kysyn onko jäljellä enää pinssejä, ei ole. Ostan siis laukun. Ihmiset alkavat taas siirtymään katsomon puolelle. Näen pari ala-koulu ikäistä ja mietin että tajuavatkohan he tästä mitään.

Näytös loppuu. Pieta ja Siiri ovat kerenneet hävitä johonkin, seisoskelen kaupunginteatterin ulkopuolella ja päätän napata pari kuvaa teatteristakin muistoksi. Pian huomaan että minun pitäisi lähteä kulkemaan juna-asemalle. Sääli etten voi jäädä katsomaan viimeistä näytöstä…. Toivottavasti sydämessäni olevat puremajäljet joku päivä umpeutuisivat.  <3

Nyt on tämäkin sitten koettu… toivottavasti joku kaunis päivä tämäkin musikaali tehtäisiin Suomessa uudelleen. Tanssi oli hyvä apu pitkän pimeän talven aikana. Kiitos siitä 🙂 .


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *