Luokittelematon

Vuoden myöhässä…

26.07.2012, zofia

Hei, kaikille lukijoilleni!  Nyt on kulunut piiiitttkä vuosi ja huhhuh, kiirettä on pitänyt. Pahoittelen siis sitä. Kävin mm. katsomassa Dance of the Vampires musikaalin Seinäjoella kummitätini Marin kanssa. Ja se musikaali rokkasi! Rakastin sitä älyttömästi! Yhtä paljon kuin Wickediä. Ja koska Mari tunsi yhden Dancen näyttelijöistä, pääsimme tietenkin bäkkärille näytöksen jälkeen. En ollut koskaan ennen käynyt Seinäjoella, saati sen kaupunginteatterilla, minusta oli hauska katsella miten paljon se muistutti sisältä ja ulkoa Jyväskylän kaupunginteatteria, jossa olin TETissä viime syksynä. Voidaan palata tähän kuitenkin myöhemmin…

Arvatkaa mitä tapahtuu 4.8.:tta? Arvasitte oikein. Wicked kesämiitti! Odotan sitä innolla, tietenkin. Ja ette voi edes kuvitellakaan miten paljon minua nyt hävettää kun en ole laittanut tänne viime kesämiitin kuvia tai kirjoittanut mitä tapahtui. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai? Olin yöpymässä Seppo enon luona äitini kanssa. Yökylä paikkamme oli loistava, koska siitä oli vain lyhyt kävelymatka miitti paikalle. Olin koko juna-matkan kuunnellut Wickedin soundtrackia ja suorastaan tanssin miitti paikalle. Ikävä kyllä suomalainen kesäsää saapui paikalle taas, ja totta kai Helsingissä satoi sinä päivänä. Kannoin siis mukanani sateenvarjoa, jota olin hirveän vaikea saada auki. Olin kirjoittanut käsivarteeni vihreällä maalilla ”WICKED” ja poskeeni olin laittanut ”W” kirjaimen, mutta ne alkoivat heti kättelyssä valua pitkin poikin kun astuin ulos. Tämä kurjuus unohtui kuitenkin heti kun saavuin miitti paikalle. Jei! Kaikki ihanat tutut kasvot ja ystävälliset hymyt. Kaikkien ilmeet kuitenkin muuttuivat kun löin laukkuni maahan ja nappasin laukustani ulos vihreän… no, en ole ihan varma pystyykö sitä sanomaan hatuksi. Se oli vihreä ja muistutti tavallaan Elphabaa ja samalla myös… no, hattua. Olin löytänyt sen siskoni vaatekaapista, ja ajattelin että sitä olisi ehkä hauska pitää fanimiitissä. Kaikki kerääntyivät ympärilleni tökkimään sitä ja kyselemään että mikä helkutti se oli. Kaiken lisäksi noidan/hatun/vihreän möykyn hameen (?) alta pilkisti epäilyttävän näköinen vihreä kepukka. ”Se on sojotin!” fanit nimesivät sen.

Otin laukustani vadelmia, jota äiti oli torilta ostanut minulle. Juna oli lähtenyt J-kylästä niin aikaisin aamulla, että en ollut kerennyt syömään mitään, joten tämä oli päivän ensimmäinen ateria. Jippii! Sitten paikalle saapui aina yhtä ihana Saara Aalto, joka näytteli Dorothya Wickedissä. Ette voi kuvitellakaan miten pitkään olin jo haaveillut hänen tapaamisestaan. Otin laukustani Wicked käsiohjelman, Saaran levyn ja mustan tussin ja jäin odottamaan sopivaa hetkeä jolloin häneltä voisi pyytää nimmaria. Ja myönnetään, minua hieman jännitti.

Ja kyllä minä pian sen nimmarin sain, ja pääsin jopa kuvaan ihanan Saaran kanssa. Sade alkoi pikkuhiljaa loppua, ja me laulelimme Wickedn kappaleita fanien kanssa. Sitten päätimme siirtyä hieman sivummalle, koska Riikalla, Helmillä ja Joonaksella oli kuulemma meille yllätys. Hui… Siirryimme Hesperian puistossa olevalle pienelle puiselle lavalle. Lava oli täynnä jonkin sortin lintuja ja ne paskoivat joka paikkaan. (Anteeksi kielenkäyttö.)  Joonas alkoi lukea itsekseen jotain kässäriä ja Helmi asetteli päähänsä mustaa peruukkia. Aloimme pikku hiljaa tajuta mistä oli kyse….

Joonaksella oli yllään viimeisestä näytöksestä tuttu vaaleanpunainen hame ja blondi peruukki. Rinnat (kyllä luitte oikein) oli kyllä aika uusi juttu… Otettuamme pari ryhmä kuvaa, Riikka, Joonas ja Helmi asettuivat paikoilleen esittääkseen meille ”Wicked 15 minuutissa”.

Kuvasin osan esityksestä videolle, ja tuli siinä kyllä todettua että ei se ihan 15 minuuttia kestänyt, vaan puoli tuntia. Mutta se ei kuitenkaan haitannut, koska show oli ikimuistoinen ja mahtava. Helmin lauluääni oli ihana. Joonas ja Helmi olivat loistavia yhdessä.

Ja Riikka oli mahtava Madame Morrible, ofc. Esityksen jälkeen paikalle saapui aina yhtä viehättävä Ansku. Häntä oli ihana nähdä taas.

Sitten puisella lavalla alettiin kasata jotain esitystä, joten siirryimme vierellä olevalle nurmikolle hengailemaan. Sadekin oli jo lakannut kokonaan. Pian porukka muodosti jonkin sortin ”jengit”. Toisessa jengissä porukka jutteli Anna-Maijalle ja toisessa Saaralle. Minä olin vähän tämmöinen vaihtelija, että yritin käydä juttelemassa kaikille. Lopulta ilta alkoi tulla ja kello raksutti kohti kahdeksaa, jolloin miitin oli tarkoitus loppua. Porukka alkoi kaivella kameroitaan esille, jotta pääsisivät vielä kuviin Anna-Maijan ja Saaran kanssa. Kun minun vuoroni oli mennä sekä Saaran, että Anna-Maijan kanssa kuvaan, nappaisn vihreänmöykkysojotinElphie hattuni päästä ja laitoin sen Saaran päähän. Saara tietenkin vähän yllätyi, mutta lopulta nauroi sille kun kuvia alettiin ottamaan.

Pelkästään minun kamerallani ei otettu kuvia, vaan joka suunnasta alkoi läiskähdellä kameravaloja, joten oli vaikea päättää mille kameralle hymyili. Mutta kyllä niistä kuvista tuli aika tyylikkäitä 🙂 .

Lopulta äiti pisti minulle viestiä ja kyseli että milloin lähtisin tulemaan takaisinpäin. Halailin vielä kaikkia ja toitottelimme sitä että ”toivottavasti nähdään taas pian” ja ”kiva ku sääkin olit täällä”. Niinpä minä sitten lähdin yökyläpaikkaani päin.

Tämä ei tietenkään ollut vielä tässä, jos niin luulette. Minunhan piti kertoa että mitä tämän vuoden aikan on tapahtunut… ei hätää, en minä ihan kaikkea tähän teksiitn mahduta, eikä minulla ole aikaakaan kirjoittaa niin paljon tänään. Lähden nimittäin ihan kohta  bilettämään oman teatteriporukan kanssa. Kuitenkin… syyskuu tuli ja kävin luokkamme kanssa ekoleirillä Lapissa. Reissu ei ollutkaan niin kamala mitä olin odottanut. Se oli itse asiassa ihan hauska, ellei kaikkea raskasta patikoimista lasketa. Ja sitten tuli lokakuu, syysloma, jolloin minun tuli aika taas lähteä Helsinkiin. Olin menossa katsomaan kummisetäni Jukan kanssa paljon kehuttua Next to Normal-musikaalia, jossa oli mukana Wickedin näyttelijöitä, mm. Tuukka Leppänen, jonka kanssa olin sopinut tapaamisen näytöksen jälkeen.

Mutta Nexti oli aivan ihana! Kyyneleet sai kohoamaan silmiin. Ja musiikki, ah, se oli vain niin loistavaa. Väli-ajalla juoksin vessaan kuivaamaan kyyneleitä ja naurahdin nähdessäni kuinka miesten vessan edessä ei ollut lainkaan jonoa, ja naisten vessan jono oli ulko-ovelle asti. Vessajonossa onneksi kerkesi selailla käsiohjelmaa ja pohtia muitakin elämän jännittäviä asioita. Tullessani vessasta pois menin ala-kertaan (kutsutaanko sitä ala-kerraksi? kaiketi juu… ) kummisetäni Jukan luokse ja hän osti minulle appelsiini mehua jäillä. Juodessani appelsiinimehua näin näyttelijä Petra Karjalaisen. Tiedättehän, se tyyppi joka duppasi Anastasiaa. Nykyään Iines Ankkaa… Oli myös mukana ”Keisarikunta” elokuvassa. Nätti punainen tukka. No, sitten väli-aika loppui ja show jatkui taas. Itku tietenkin jatkui taas, mutta ei yhtä paljoin kuin alku vaiheilla. Vieressäni istuva tyyppi oli ilmeisesti varautunut kyyneleihin, sillä hänellä oli kädessään kokonainen nenäliina paketti.

Näytöksen jälkeen jäin istumaan paikoilleni, kädet vapisivat ja hikoilivat ihan vimmatusti. Jukka nousi seisomaan ja kysyi että oltiinko me menossa moikkaamaan Tuukka vai ei. Totta kai, vastasin ja pomppasin pystyyn. Lopulta Tuukka sitten ilmestyi lavan reunalle ja moikkasi minua. Sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa. Mutta sitten se alkoi pikku hiljaa rauhoittua kun kysyin nimmaria ja että pääsisikö Tuukan kanssa kuvaan. Vaihdettiin siinä vähän kuulumisia, ja jännitys alkoi lakata… en enää edes tienny miksi aluksi olin niin hermostunut. Tuukka oli tosi nasta tyyppi.

Illalla selailin sängyllä Jukan vierashuoneessa käsi-ohelmia ja luin ”Teatteriin!” nimistä kirjaa. Suosittelen muuten. Sitten katselin kamerassa olevia valokuvia. Nyt oli sitten tämäkin musikaali reissu koettu… Se on jännä miten yksi show voi vaikuttaan niin paljon ihmiseen. Vai mitä?


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *